AIKUISTEN HIEKKALAATIKKOLEIKIT

Tämä asia on ottanut niin tunteisiin viime aikoina, valuttanut positiiviset energiat tiehensä ja saaneet minut epäilemään kaikkea hyvää ihmisissä. Negatiivisuus ja sen lietsominen ympärillään on kiehuttanut mieltä niin töissä kuin vapaa-ajalla, tosielämässä kuin sosiaalisessa mediassakin. Se ei jätä rauhaan edes silloin kun yrität itse pysyä positiivisena. Tämä avaus on sarjassamme pata kattilaa soimaan, mutta halusin ilmaista suoraan mitä mieltä asiasta olen. Olen oppinut ymmärtämään, että vaikka asioista voisi mielipiteensä ilmaista kovaankin ääneen, ei se välttämättä ole järkevää oman mielenterveyden saatikaan muiden mielialan osalta. Mieli ja ajatukset ovat huomattavan paljon kevyemmät ja arjessa jaksaa, jos osaa ottaa rennosti ja tietyissä asioissa osaa päästää irti. Ne on niitä hetkiä jolloin elämä kuulostaa reggaeltä ja hengitys kulkee kevyesti. Asioista irti päästäminen on usein hyvä ratkaisu silloin kuin asia on yksinkertainen ja pieni, vaikka tärkeät ja yhteiskunnallisesti merkittävät asiat on tärkeä saada kaikkien kuuluviin kuten tässä yritän omaa ajatustani avata myös teillekin. Aina tilanne ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Valitettavasti ajoittain ympärillä oleville ihmisille ei osata puhua kollegiaalisesti tai edes inhimillisesti vaan aivan aikuiset ihmiset käyttäytyvät kuin välitunnilla esikoulun hiekkalaatikolla.

Voimakkaasti omassa maailmassaan elävät henkilöt, eli osuvasti nimetyt ”mielensäpahoittajat” ovat kaikkialla. Kaduilla, työpaikoilla, kouluissa, sosiaalisessa mediassa ja missä tahansa silmänsä aukaisee. Rakentavaa kritiikkiä ei osata antaa, vaan annettu palaute alkaa usein sanoilla ”ei millään pahalla” tai omaa mielipidettä aletaan laukoa kuin tykistä. Muiden tunteita ei usein osata tai haluta ottaa huomioon vaan tunteiden ilmaiseminen töykeästi pidetään oikeutena. Erityisesti asiakaspalveluammatit tai julkisuudessa olevat henkilöt kokevat henkistä väkivaltaa aivan tarpeettomasti, jota mielestäni ei kenenkään missään tilanteessa tulisi käydä läpi. Tiuskiminen ei saa pointtiasi perille edes kirveellä, vaan ystävällinen perusteltu kommentti on usein paljon helpompi ottaa vastaan kuin urputtaminen. Myös kouluista tutut kiusaamisklisheet kuten syrjiminen ja selän takana puhuminen ovat monelle ennestään tuttuja, mutta toistuvasti ihmetyttää miten järkeväksi oletetut aikuiset ihmiset käyttäytyvät toisilleen kuin yläasteen pahimpina murkkuvuosina.

Mikäli et ole elämäsi aikana kokenut oikeaa pitkäjänteistä ja strategista kiusaamista, et todennäköisesti osaa asettua oikeasti sellaisen ihmisen saappaisiin joka sen on joutunut kokemaan. Tällaiset ihmiset ovat mielestäni useammin elämänmyönteisempiä ja huomioonottavampia kuin sitä kokemattomat, mikä mielestäni ei pitäisi olla niin. Jokaisen ihmisen pitäisi pystyä kommunikoimaan sujuvasti toisen kanssa niin ettei tarkoituksena ole aiheuttaa mielipahaa. Useamman ihmisen systemaattinen savustaminen tai suoranainen kiusaaminen on mielestäni hyvin raukkamaista, enkä voi yksinkertaisesti ymmärtää miten se on näin sivistyneessä ja edistyksellisessä yhteiskunnassa mahdollista. Olen kuullut ja nähnyt pienen urani ja elämäni aikana jos minkälaista tarinaa kiusaamisesta myös sen kuuluisan teini-iän jälkeen, harvemmin asian selviämättä sen paremmin. Kiusaaja tai negatiivisuuden levittäjä ei välttämättä itse ymmärrä toimintansa seurauksia tai pahimmillaan käyttää sitä motivaationa omien aiemmin kokemiensa kiusaamiskokemusten vuoksi. Mielestäni esimerkiksi Saara Aalto puhuu hyvin muiden sorsimisesta ja siitä yli pääsemisestä, josta monen aivan tuikitavallisen ihmisen tulisi ottaa oppia.

Olen selkeästi sinisilmäinen, koska uskon että käyttäytymismallit opitaan jo nuorena siellä hiekkalaatikossa kaverien kanssa leikkiessä. Kun ei osata ilmaista omaa turhautumista rakentavalla tavalla vaan saadaan itkupotkuraivari hetkessä tai osata astua toisen saappaisiin omaa käyttäytymistä peilaten. Omat uskomukset ja ajatukset otetaan itsestäänselvyytenä eikä voida ottaa vastaan niitä muiden mielipiteitä, joista saisi mahdollisesti hyvää rakennuspintaa myös omille ajatuksille joko positiivisessa tai negatiivisessa mielessä. Pikkulapsi ei ole neurologisesti tähän vielä kykenevä vaan nämä taidot opitaan ainakin psykologian kirjojen mukaan siinä teini-iässä. Aikuiset ovat ainakin viimeksi tarkistettuani yli 15 vuotiaita reilusti, mutta käytetyt käyttäytymismallit ovat päiväkotiryhmän luokkaa.

Asioita ei osata laittaa perspektiiviin vaan pienistäkin asioista saadaan aikaan isoja ongelmia, jotka vaikuttavat kymmenien ja kymmenien mielialaan ja viihtyvyyteen. Motiiveista on hankala sanoa, joten pidän siitä suuni kiinni. Tuskin sadoilla tuhansilla jopa miljoonilla ihmisillä ympäri maailmaa on kroonista pahaa oloa tai muuta käsiteltävää. Ehkä se on jokaisen vain itse löydettävä mikä itseä mihinkin motivoi. Motivaation voi löytää myös positiivisesta ja empatiasta, jota toivoisin aimo tujauksen lisää meille kaikille. Huonon päivän seurauksena voi kilteimmästäkin tyypistä tulla töykeä ja suvaitsematon, mutta asioihin voi aina vaikuttaa. Silloin voi katsoa omaan pieneen itseensä ja etsiä mistä käyttäytymisensä johtuu ja käyttäytyä ihan oikean aikuisen lailla.

I’ve been absolutely furious about the fact that real life adults don’t act like ones, rather resembling kindergarteners. It seems as if they had skiped those crucial years when you learn to handle your emotions and communicate with others leading into poor mood and self-esteem in others. Loud negative bullies are all around us, at work, streets, school and social media, and there’s no escaping them. It just makes no sense to me how people behave and I hope that people learn to see the world through other people’s eyes. Things go out of porportions and hatred is spread like wildfire, which is something no one should go through. My thought on the matter is to be able to confront other people as equals and treat them in a polite and respecting matter. For some explicable reason, it’s not possible on most environments nowadays.

cable knit sweater WEEKEND MAX MARA

jeans LEVI’S

boots VAGABOND

logo belt GUCCI

Kuvat: Nanna Talvitie

Ciao belle,

Sini

4 kommenttia

Vastaa