EI KAIKKI MIEHET MUTTA KAIKKI NAISET

Ajattelin etten tulisi kirjoittamaan aiheesta, mutta se on viimeisen parin vuorokauden aikana pyörinyt mielessäni niin, että haluan purkaa aihetta ääneen. Omalla tavallaan se liippaa niin läheltä, että pyrin ohittamaan somekuohun kokonaan, mutta ehkä juuri siksi siitä on tärkeä kirjoittaa. Jos joku teistä on pystynyt olemaan pimennossa aiheeseen liittyen niin tiivistän sen seuraavalla tavalla, Lontoossa nuori nainen Sarah Everard lähti yksin kävelemään kotiin yöaikaan, eikä koskaan siltä matkalta tullut perille. Viikkoa myöhemmin hän löytyi kuolleena. Tämä uutinen roihahdutti sosiaalisessa mediassa ensin tuomalla esiin naisten kokemaa väkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua, jonka vuoksi jokainen nainen on joutunut opettelemaan keinoja pitääkseen itsensä turvassa elämänsä aikana. Tämän jälkeen miesväki raivostui antamalla samoja syitä kuin aiemminkin vähätellen, ei kaikki miehet sitä tee vaan ainoastaan ”ne pahat”.

Itse olin varmaan varhaisessa teini-iässä, kun huomasin ensimmäistä kertaa pelkääväni miehiä tietynlaisissa tilanteissa. Jo sitä ennen olin saanut ohjeita siitä miten tulisi toimia, jotta pysyn turvassa. En liiku yksin pimeällä, pysyn julkisilla paikoilla välttäen pimeitä sivukujia, vältän epäilyttäviä henkilöitä (lue miehiä), en ota vastaan tarjottuja juomia, en mene kenenkään kyytiin ja en saata itseäni tilanteeseen jossa voisin tulla raiskatuksi, pahoinpidellyksi tai mitään muutakaan. Tästä huolimatta olen pienen elämäni aikana kokenut vaikka mitä, jonka vuoksi uutiset aiheesta ja somekuohu herätti voimakkaita tunteita mukaanlukien pelkoa ja surua. En aio kaikkea avatakaan täällä, mutta yksittäisenä tarinana haluaisin jakaa kotimatkani Helsingissä baarista kotiin. Kuljin rautatieasemalle, pidin lähiympäristöäni tarkasti silmällä, olin pitänyt huolta etten juo liikaa jotta voin tehdä näin kotimatkallani. Mies tuli vastaani ja kiersin hänet hieman kauempaa, kuten olen tottunut tekemään. Yhtäkkiä mies huutaa ”Buu!”, johon luonnollisesti hätkähdän. ”Pelästyitkö? Hä?”, vastaa mies reaktiooni. En vastaa mitään, vaan jatkan matkaani junaan hieman tihentyneellä askeleella. Tällä kertaa mies jatkoi myös omaa matkaansa, mutta tämä olisi voinut mennä toisinkin.

Moni asia olisi voinut mennä toisinkin ja lopputulos olisi voinut olla toinen. Lopputuleman vastuu on yhteiskunnassamme asetettu naiselle, mutta onneksi elämässäni moni mies on toiminut oikein ja olen säästynyt paljolta. Mutta moni muu ei ole säästynyt. Sydäntäni särkee moni asia mitä naisille on tapahtunut, vieraiden ja erityisesti tuttujen miesten toimesta. Ja osa omille läheisilleni. On ollut lähisuhdeväkivaltaa, raiskauksia ja kaikkea muuta siltä väliltä ja ulkopuolelta. Olen pelännyt ystävieni puolesta, jotka ovat lähteneet yksin kotiin vaihtelevassa kunnossa baarista tai illanistujaisista. Olen itsekin tehnyt samaa ja joutunut aina ilmoittamaan läheisilleni saapuneeni turvassa kotiin. Koska niin tulee tehdä.

Harvemmin silloin pelätään, että kaatuu ja murtaa nilkkansa. Silloin pelätään, että joku (lue mies) käyttää tilannetta hyväkseen ja toimii väärin. Harvemmin kaduilla pelkäät minkään ikäluokan naishenkilön toimintaa tai koet velvollisuudeksesi vaihtaa suuntaa tai puolta kadulla välttääksesi kontaktia. Harvemmin baareissa pelkäät naisten lähentelevän, seuraavan kotiin tai vessaan mielessään jotain muuta kuin henkevien keskustelu. Joissain baareissa vessoista on poistettu lukot, jotta mahdolliset hyväksikäyttötilanteet on helpompi ennaltaehkäistä. Se on pieni asia, mitä voidaan tehdä siihen verrattuna, että tekijä ei tekisi niin. Ja tilastollisesti se mitä todennäköisimmin on mies. Silti kyseessä on kuitenkin yhteiskunnallisesti ”naisten ongelma” ja toimintaohjeita sen välttämiseksi annetaan naisille.

Vaikka väittämä ”ei kaikki miehet” on faktuaalisesti totta, se vie huomioita pois siltä tosiasialta että näitä asioita tapahtuu päivittäin. Että lähes kaikki tai jopa kaikki naiset ovat kokeneet pelkäävänsä tietynlaisissa tilanteissa, ja jopa osa miehistä. Nämä miehetkään eivät pelkää sitä että mahdollinen hyökkääjä tai seuraaja on naishenkilö, vaan näissäkin tilanteissa pelko kohdistuu todennäköisimmin mieheen. Vaikka ongelmana onkin vain tietty osa miehistä, on kaikilla vastuu ennaltaehkäisyssä. Uskon, että aika moni mies on huomannut kavereidensa käytöksessä asiattomuuksia tai viitteitä siihen, että mies voisi syyllistyä jonkun toisen ruumiinkoskemattomuutta rikkovaan rikokseen, mutta ei ole tehnyt asialle mitään.

Jokaisella on vastuu reagoida sovinistiseen huumoriin tai vihjauksiin laittomasta toiminnasta. Oli se sitten tarkoitettu huumorilla tai ei. Vain ottamalla yhdessä vastuuta ja pitämällä toistemme puolia voimme vaikuttaa siihen, ettei ulkona tai omien seinien sisällä tarvitse pelätä. Jos huomaat merkkejä, niin toimi! Voit ilmoittaa siitä viranomaisille tai mikäli mahdollista auttaa vaarassa olevaa poistumaan tilanteesta. Oli kyseessä sitten tuiki tuntematon, ystävä tai parisuhteen sisäinen tapahtuma, ei kenenkään tulisi joutua henkisesti valmistautumaan siihen, että oma ruumiillinen tai henkinen koskemattomuus tai edes turvallisuuden tunne rikkoutuu. Meidän pitäisi pystyä luottamaan toisiimme, että kohtelemme toisiamme hyvin ja kunnioittaen. Eikä se tule tapahtumaan ellei asialle tehdä jotain.

Ciao belle,

Sini

Continue Reading

Vuosi eristyksissä

Nyt kun olemme eläneet vuoden koronan aiheuttamia muutoksia, uskallan alkaa avata ajatuksiani siihen liittyen. Ensimmäinen kevät oli niin hullunmyllyä, etten oikein edes osaa sanoa miten sen kanssa pärjäsin. En ilmeisesti kovinkaan hyvin, mutta tässä ollaan. Uskon, että monella meistä on ollut samanlaisia tuntemuksia siitä huolimatta onko ollut terveydenhuollon työntekijä, opiskelija, työtön tai etätöissä. Omaksi onnekseni olen pystynyt olemaan koko tämän ajan töissä ja tienaamaan rahaa elääkseni. Minulla on ollut koira, joka on tuonut sisältöä elämään kun sitä ei ole ollut. Olen pystynyt elämään suhteellisen normaalissa arkirytmissä, vaikka moni palauttava asia kuten liikunta ja ystävien näkeminen on ollut merkittävästi vähempänä.

Omalla kohdallani yksinolo on ollut yksi eniten mielenterveyttäni horjuttavimmista tekijöistä, sillä pyrin kiireellä korvaamaan itsestäni huolehtimisesta. Läheisten kanssa keskusteleminen on helpottanut omien tunteiden peilaamista, joka on pitänyt perspektiivin realistisena ja mielen rauhallisena. Ehkä paras selviytymiskeinoni on ollut puhua parhaan ystäväni kanssa puhelimessa ulkoillessani koiran kanssa, jolloin tuntui etten ollut kävelyllä yksin vaan jonkun kanssa. Ilman tätä tunteiden vapautusmekanismia olen huomannut ajatusteni kiertävän niin tiheää kerää, että se on vaikuttanut kaikkeen muuhunkin elämässäni. Vuorovaikutuksen lisäksi kaikki luovat keinot ovat auttaneet stressin käsittelyssä ja ajatuksien viemisessä muualle. Viime vuonna maalasin paljon ja kuuntelin äänikirjoja, tämän vuoden puolella olen pyrkinyt kuuntelemaan paljon podcasteja ja aloitin soittamaan kitaraa pitkän tauon jälkeen. Kirjoittamaan en ole kuitenkaan pystynyt aikoihin, vaikka se on aiemmin ollut minulle tärkeä tapa purkaa ajatuksiani.

Keväällä ”lusin” karanteenissa enemmän kuin tarpeeksi. Se jos jokin oli pidemmän päälle henkisesti kuormittavaa. Kaksi viikkoa elämästäni poistuin kotoani vain ulkoiluttamaan koiranpentua, joka näin jälkeenpäin piti minut pääsääntöisesti järjissäni. Siihen aikaan kuului myös pennun opettamista yksinoloon, joka käytännössä on yhtä vaikeaa kuin kuulostaa. Muistan maanneeni sohvalla kuunnellen Harry Potter äänikirjaa ja kuunnellen itkevää pentua oven takana, joka tietenkin tiesi ettei hän ollut yksin vaikka yritin olla niin hiljaa kuin mahdollista. Pelasin ensimmäistä kertaa vuosiin SIMSiä, mikä sai ajatukset niin tehokkaasti muualle, että pelasin sitä hieman liikaakin. Vaikka tämä ääripää oli elämääni vain kerralla kahden viikon ajan, uutistulva ja maailman tapahtumat saivat jo ennestään järisseen tavan olla ja elää entistä vaikeammaksi. En ole varmaan ainut, joka jossain vaiheessa vuotta alkoi säännöstellä uutistenlukuaan, mikä on hyvä ja terve tapa vetää rajat oman henkisen hyvinvoinnin tukemiseksi jo ennestään kuormittavassa tilanteessa.

Näistä tämän postauksen kuvista on reilu vuosi aikaa, ellei kauemminkin. Olen viime aikoina ollut niin omassa kuplassani ja yrittänyt selvitä, että koen myös muuttuneeni ihmisenä. En osaa samaistua kuviin, vaan näen niissä aivan eri ihmisen kuin tänä päivänä. En ole myöskään ollut aikoihin kameran edessä, olen syönyt epäterveellisemmin, nukkunut liikaa ja vetäytynyt omiin ajatuksiini niin hyvässä kuin pahassa. Olen aina saanut energiaa haasteista ja mahdollisuuksista, jotka ovat olleet vuoden aikana vähäiset. Mahdollisuudet ovat kadonneet ongelmien, murheiden ja esteiden alle. Itsevarmuuteni on jollain tasolla vahvistunut, sillä en halua ottaa paineita asioista joihin tiedän etten todellakaan pysty vaikuttamaan. Toisaalta se on myös romuttunut, sillä uusien asioiden kokeileminen tuntuu aina vain hankalammalta.

Päivittäiset asiat vievät niin paljon energiaa, ettei ylimääräiselle ole sitä jäänyt. Toisaalta elämän ollessa näin rajoittunutta ja mahdollisuudet ovat enemmänkin riskejä, ei arkisiin asioihin keskittymisestä ole mitään haittaa. Päinvastoin. Silloin kun omat voimavarat ovat vähissä, ei kukaan hyödy siitä että yrität liikaa ja annat enemmän kuin on annettavaa. On ihan sallittua välillä hengähtää ja nyt jos koskaan on sille oikea aika. Emmeköhän me kaikki nouse tästä kaaoksesta voittajina feenikslinnun lailla ja meistä tulee juuri niitä ketä meistä on aina pitänyt tulla?

Ciao belle,

Sini

Continue Reading