Vuosi eristyksissä

Nyt kun olemme eläneet vuoden koronan aiheuttamia muutoksia, uskallan alkaa avata ajatuksiani siihen liittyen. Ensimmäinen kevät oli niin hullunmyllyä, etten oikein edes osaa sanoa miten sen kanssa pärjäsin. En ilmeisesti kovinkaan hyvin, mutta tässä ollaan. Uskon, että monella meistä on ollut samanlaisia tuntemuksia siitä huolimatta onko ollut terveydenhuollon työntekijä, opiskelija, työtön tai etätöissä. Omaksi onnekseni olen pystynyt olemaan koko tämän ajan töissä ja tienaamaan rahaa elääkseni. Minulla on ollut koira, joka on tuonut sisältöä elämään kun sitä ei ole ollut. Olen pystynyt elämään suhteellisen normaalissa arkirytmissä, vaikka moni palauttava asia kuten liikunta ja ystävien näkeminen on ollut merkittävästi vähempänä.

Omalla kohdallani yksinolo on ollut yksi eniten mielenterveyttäni horjuttavimmista tekijöistä, sillä pyrin kiireellä korvaamaan itsestäni huolehtimisesta. Läheisten kanssa keskusteleminen on helpottanut omien tunteiden peilaamista, joka on pitänyt perspektiivin realistisena ja mielen rauhallisena. Ehkä paras selviytymiskeinoni on ollut puhua parhaan ystäväni kanssa puhelimessa ulkoillessani koiran kanssa, jolloin tuntui etten ollut kävelyllä yksin vaan jonkun kanssa. Ilman tätä tunteiden vapautusmekanismia olen huomannut ajatusteni kiertävän niin tiheää kerää, että se on vaikuttanut kaikkeen muuhunkin elämässäni. Vuorovaikutuksen lisäksi kaikki luovat keinot ovat auttaneet stressin käsittelyssä ja ajatuksien viemisessä muualle. Viime vuonna maalasin paljon ja kuuntelin äänikirjoja, tämän vuoden puolella olen pyrkinyt kuuntelemaan paljon podcasteja ja aloitin soittamaan kitaraa pitkän tauon jälkeen. Kirjoittamaan en ole kuitenkaan pystynyt aikoihin, vaikka se on aiemmin ollut minulle tärkeä tapa purkaa ajatuksiani.

Keväällä ”lusin” karanteenissa enemmän kuin tarpeeksi. Se jos jokin oli pidemmän päälle henkisesti kuormittavaa. Kaksi viikkoa elämästäni poistuin kotoani vain ulkoiluttamaan koiranpentua, joka näin jälkeenpäin piti minut pääsääntöisesti järjissäni. Siihen aikaan kuului myös pennun opettamista yksinoloon, joka käytännössä on yhtä vaikeaa kuin kuulostaa. Muistan maanneeni sohvalla kuunnellen Harry Potter äänikirjaa ja kuunnellen itkevää pentua oven takana, joka tietenkin tiesi ettei hän ollut yksin vaikka yritin olla niin hiljaa kuin mahdollista. Pelasin ensimmäistä kertaa vuosiin SIMSiä, mikä sai ajatukset niin tehokkaasti muualle, että pelasin sitä hieman liikaakin. Vaikka tämä ääripää oli elämääni vain kerralla kahden viikon ajan, uutistulva ja maailman tapahtumat saivat jo ennestään järisseen tavan olla ja elää entistä vaikeammaksi. En ole varmaan ainut, joka jossain vaiheessa vuotta alkoi säännöstellä uutistenlukuaan, mikä on hyvä ja terve tapa vetää rajat oman henkisen hyvinvoinnin tukemiseksi jo ennestään kuormittavassa tilanteessa.

Näistä tämän postauksen kuvista on reilu vuosi aikaa, ellei kauemminkin. Olen viime aikoina ollut niin omassa kuplassani ja yrittänyt selvitä, että koen myös muuttuneeni ihmisenä. En osaa samaistua kuviin, vaan näen niissä aivan eri ihmisen kuin tänä päivänä. En ole myöskään ollut aikoihin kameran edessä, olen syönyt epäterveellisemmin, nukkunut liikaa ja vetäytynyt omiin ajatuksiini niin hyvässä kuin pahassa. Olen aina saanut energiaa haasteista ja mahdollisuuksista, jotka ovat olleet vuoden aikana vähäiset. Mahdollisuudet ovat kadonneet ongelmien, murheiden ja esteiden alle. Itsevarmuuteni on jollain tasolla vahvistunut, sillä en halua ottaa paineita asioista joihin tiedän etten todellakaan pysty vaikuttamaan. Toisaalta se on myös romuttunut, sillä uusien asioiden kokeileminen tuntuu aina vain hankalammalta.

Päivittäiset asiat vievät niin paljon energiaa, ettei ylimääräiselle ole sitä jäänyt. Toisaalta elämän ollessa näin rajoittunutta ja mahdollisuudet ovat enemmänkin riskejä, ei arkisiin asioihin keskittymisestä ole mitään haittaa. Päinvastoin. Silloin kun omat voimavarat ovat vähissä, ei kukaan hyödy siitä että yrität liikaa ja annat enemmän kuin on annettavaa. On ihan sallittua välillä hengähtää ja nyt jos koskaan on sille oikea aika. Emmeköhän me kaikki nouse tästä kaaoksesta voittajina feenikslinnun lailla ja meistä tulee juuri niitä ketä meistä on aina pitänyt tulla?

Ciao belle,

Sini

Vastaa